maanantai 10. maaliskuuta 2014

Attention! Luvassa vuodatusta & väsymystä.

Tänään ei sitten päivä lähtenytkään liikkeelle kuin Strömssössä. Eli voit lopettaa lukemisen jo tähän, jos ajattelit näkeväsi/lukevasi mukavia kuulumisia treenisalilta tai Tukholman keväästä. Viime yönä kyllä tuntui saaneensa jokseenkin nukuttua, mutta koko päivä ollut jotenkin alavireistä menoa. Pienoinen lunssa on meinannut iskeä päälle jo viimeiset kaksi viikkoa, mikä tänään taas laittoi kroppaan tunteen siitä, että salitreeni ei tuntunut hyvältä idealta. Joten päätin sitten skippaa tänään voimankoitoksen.

Koko päivä on sitten mennyt enemmän tai vähemmä soffalla ja nettisurffauksen parissa. Silmiini osuikin sitten tällainen tekstinpätkä facen seinällä:


Useammin kuin pariin kertaan, olen viime aikoina törmännyt eri blogeissa siihen, että otetaan kovasti painetta siitä blogin ylläpidosta, bloggaamisesta ja mitä suositummaksi blogi muodostuu, sitä enemmän joutuu painimaan sen kanssa, mitä muut ajattelevat blogista ja sitä riskialttiimmaksi oman itsensä asettaa haavoittumiselle. Haavoittumiselle muiden ihmisen kommenteista ja ajatuksista.

Itselläni on ollut hyvin rankka elämänjakso meneillään viimeisen vuoden aikana. Tai no korjataan viimeisen 3,5 vuoden aikana. Tai no, oikeastaan ennen sitäkin. Kuitenkin viimeiset vuodet ovat vierineet kohdallani kriisistä toiseen, eikä jokapäiväinen antiestrogeenilääkitykseni ainakaan helpota sitä yhtään. Toki välillä on ollut tasaisempiakin hetkiä, mutta hyvin vähän.

Sain rintasyöpädiagnoosin n 3,5 vuotta sitten, minut leikattiin, hoidettiin sytostaatein ja jäljellä olisi vielä parisen vuotta antiestrogeenilääkitystä. Tämä lääkitys meinaa tehdä minut välillä suoraan sanoen hulluksi. Kehoni on täydessä vaihdevuosioireilun tilassa. Kärsin 24/7 noin 45min välein kylmistä ja kuumista aalloista, olen nukkunut pian kolme vuotta erittäin huonosti, mielialani heittelevät, toisinaan on nivelkipuja, nivelten jäykkyyttä, lihon herkästi lantion alueelta ja välillä päivittäinen painiminen oman mielen kanssa tuntuu täysin sietämättömälle.

Rintasyöpään sairastuminen laukaisi elämässäni sitten muutamia piileviä asioita lumipalloefektin lailla esille, joita edelleen olisin varmasti muutoin onnistunut lakaisemaan maton alle. Viimeisen vuoden aikana olen joutunut kuitenkin kohtaamaan itseni, oman ahdistukseni, pelkoni, opetellut käsittelemään sellaisia tunteita, joita en edes osannut nimetä vielä vuosi sitten. Olen käynyt purkamassa mieltäni ja lapsuuttani erilaisten ihmisten luona. Olen halunnut saada elämääni häiritsevää mielensisäistä kaaosta järjestykseen ja onnistunutkin siinä kohtuullisesti. Pitkän tien se on vaatinut, ja edelleen olen matkalla.

Lapsena koettu fyysinen ja psyykkinen kurittaminen edesmenneen isäni puolelta, ovat jättäneet sieluuni ikuiset arvet, jotka kuitenkin aikaa myöden ovat siloittumassa. Olen myös antanut luvan itselleni olla myös heikko. Isäni poistui maanpäällisestä kohta vuosi sitten, mikä mahdollisti minulle jälleenrakennuksen ja lopetti vuosikausia kestäneen piinan ja pelon maailman. Sitä ei voi sanoin kuvailla, miltä sellaisessa maailmassa eläminen on tuntunut. Kesti pitkään, että mieleni taipui unohtamaan vihan ja ehkä jollain tapaa hänen kuolemansa jälkeen antamaan anteeksikin. Antamaan anteeksi vain siksi, että olen ymmärtänyt sen olevan ensi askel omaan uudelleen rakentumiseen.



Vuosia kestänyt paha olo alkoi purkaantua viime vuonna ja johti monenlaisten asioiden äärelle. Ne olivat kipeitä, niitä en ole tuuletellut blogissani, vaan nuollut pahimmat haavat viime vuoden kesän ja syksyn aikana umpeen yhdessä mieheni ja lukuisten läheisteni avulla. Siihen on tarvittu myös ulkopuolista tukea ja olen äärimmäinen ylpeä siitä, että vihdoin sain haettua sitä apua myös muualta. Voin lämpimästi suositella ihan jokaiselle käyntiä silloin tällöin terapeutin luona! On ihan mielettömän puhdistavaa päästä välillä purkamaan sydäntä ja mieltä jollekin, jolla on aikaa ja voimavaroja kuunnella sinua kokonainen tunti. Se on hirmuisen voimauttavaa! Ja enempää en voisi painottaa sitä, että matkalla tässä vieläkin ollaan. Syvältä mutakuopasta olen kuitenkin onnistunut nousemaan sen reunoille ja reunan ylikin. Joskus elämän täytyy näyttää todella raadollisiakin puolia, voidakseen rakentaa uutta ja saadakseen puhdistettua pöydän.



Mutta miten tuo lause tuolla ylempänä sitten liittyi tämän päivän postaukseen ja fiiliksiin? Olen itse rämpinyt suon läpi, jota monelle en kohdalle toivoisi. Masennus on vaikea sairaus, ensisijaisesti siksi että sitä voi olla hyvin vaikeaa huomata. Etenkään yleensä henkilö ei itse huomaa sairauttansa, toisekseen lähipiirikään ei sitä välttämättä huomaa. Kolmanneksi, se on monimutkainen kokonaisuus ja sen oireita voi piilotella joko tarkoituksella tai tiedostomatta. Masennuksen tyyppejä ja oireita on hyvin monenlaisia. Kaikki eivät ole sitä yleisimmin näkyvää tyypittelyä masennuksesta, jossa päivittäisten rutiinien puuttuminen ja pelkästään aamulla sängystä ylös kaivautuminen muodostaa henkilölle päivän suurimman haasteen.

On olemassa myös masennustyyppejä, joissa eletään lahjakasta kaksoiselämää, kaksinaisroolia tai ns kulissielämää. Omalla kohdallani en vieläkään ymmärrä, miten minut onnistuttiin diagnosoimaan viime vuoden puolella keskivaikeasti masentuneeksi. Kyllä! Minähän tein ja touhusin monenlaista, en ole koskaan viettänyt kokonaista päivää piilossa pimeässä huoneessa peittojen alla tai nähnyt tulevaisuutta pelkästään mustana kokonaisuutena. Mutta monenlaista muuta ajattelumallien oireilua on ollut ja melkoista oravanpyöräelämää, jonne niitä ongelmia on sitten tullut paettua.

Täydellinen pyörän pysäyttäminen oli viimesijainen vaihtoehto saada stoppi karanneelle mopolle ja alkaa vihdoin tässä vaiheessa elämää liimaamaan palasia alusta saakka oikeille kohdilleen. Nyt tuntuu entistä vahvemmalle ja on sanomattakin selvää, että etenkin liikunnalla on ollut elämäni kohentumisessa erittäin merkittävä rooli. Kun on fyysisesti paremmassa kunnossa, jaksaa myös monia muita asioita hyvin paljon kestävämmin.



Omalla kohdallani en kuitenkaan halua ja jaksa revitellä näitä asioita päivästä toiseen blogissani. Osa siitä on itsesuojelua, ja osa ihan vaan sitäkin, että on myös terapeuttisen mukavaa kirjoittaa elämän mukavista asioista ja iloista. En silti aio kirjoittaa elämästäni vain naama näkkärillä sen vuoksi, että lukijat saisivat käsityksen "mahtavasta" elämästä. Elämä saattaa blogin perusteella näyttää hyvinkin mahtavalta, mutta pohjilta on tähänkin pisteeseen taas päästy.

Toivoisin, että yhä useampi upea bloggaaja uskaltaisi rehellisesti kertoilla blogeissa myös niistä huonoistakin hetkistä elämässä, joita väistämättä lähes jokaisella on kohdattavanaan. Ei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssia, upeita lomaotoksia, kauniita selfieitä ja kodinkuvalehden sisustusaukeamia kotoa. Vaikka muistankin lukeneeni joskus artikkelin, että inhorealistisia/arkipäivän murheista kertovia blogeja luetaan suhteellisesti vähemmällä mielenkiinnolla, niin se tekee niistä minusta enemmän elämänmakuisia.

En edelleenkään ole päivääkään kiitollinen mistään saamalleni rintasyöpädiagnoosille, sillä se ei ole jalostanut minua mihinkään suuntaan. Se on tällä hetkellä vienyt elämästäni osan naiseudestani, haaveeni äitiydestä ja raastaa hermojani lähes jokainen päivä, joko kuolemanpelolla, syövän uusimisen pelolla tai näillä fuckin kuumilla aalloilla. Hikipisaroiden valuessa paidan sisäpuolella selkärankaa pitkin, en voi kuin tuntea SUURTA ärtymystä kaikkea kokemaani epäreiluutta kohtaan.

Mutta minä elän ja tunnen. Entistäkin vahvempana, entistäkin enemmän.

Minun elämän pelastavin tekijä on ollut usko tulevaan sekä rakkaus, joka ei koskaan kuole.



Huomenna sitten taas kenties positiivisimpiin aiheisiin.. ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti