torstai 9. toukokuuta 2013

"Pikkulenkki"

Eilinen päivä meni tuttuun tapaan aterioita rakennellessa ja iltapäivällä olin suunnitellut lähteväni rulliksilla liikkeelle suorittamaan päivän aerobisen treenin. Hyvällä fiiliksellä puin päälle, musiikit korville, kypärä päähän ja rullikset jalkaan ja baanalle!

Nykyisessä kotikaupungissa olen asunut aiemmin elämässä 10 vuoden ajan ja sittemmin paluumuuttanut vuosi sitten samoille kulmille, joten voisi kuvitella, että tietäisi mitä rullislenkkejä täältä löytyy.

Kuten kaikki tietää, se vauhdin hurma kevään ekalla rullislenkillä on aivan huumaava. Usein jostain syystä vielä niin, että mennessä on loistava huomaamaton myötäinen takatuuli, joka siivittää vauhdin hurmokseen. Aurinko paistaa, linnut visertää ja korvissa soi poppi. Mikä sen parempaa kevätfiilistä.

Päätinkin sitten, että kun jaksamista tuntui riittävän ja reisilihasten lämmettyä kipu katoavan, niin mennään ihan reilusti vaan ja vastahan lenkki oli kestänyt 30 min. Erään risteyksen kohdalla pohdin, että käännynkö ja menen samaa reittiä takaisin, mutta koska se olisi ollut aivan liian tylsää, niin päätin jatkaa summa mutikassa edelleen. Suurinpiirtein tiesin kiertäväni jonkinlaisen kehälenkin, joka päätyisi kotikulmilleni. Joten jatkoin matkaa.

Luisteltuani vartin edelleen aloin tulla hieman katumapäälle. Seuraavaa kuvittelemaani risteystä ei näkynyt vielä missään. Jokainen pieni ja etenkin suurempi nousu alkoi olla tuskaa. Himmasin vauhtia reilusti ja ajattelin, että kyllä se tästä.

Vihdoin "se" risteys häämötti edessä, josta kääntyisin kotiin päin ja ei voi olla totta! Mikä valtatielle vievä pikkutie päättyy järkyttävään YLÄMÄKEEN!? Taistelin itseni puoliväliin mäkeä, jossa oli pakko istahtaa kaiteelle ja vetää happea. Reidet huusivat hoosiannaa. Kaivoin luurin karttavovelluksen esiin ja katselin, että no onneksi tässä ei enää ole hirmuisesti matkaa jäljellä. Eipä.

Seuraavat 2km luistelin valtatien reunaa isolla aukealla, huonolla asvaltilla, rekkojen ja muun vilskeen keskellä hemmetinmoiseen vastatuuleen. Tököttelin menemään hi-taas-ti. Suoran lopussa häämötti risteys ja tie joka oli kääntymässä kotiinpäin. Matkaa jäljellä n. 5km. Ajattelin, että tässä kun hieman hengähdän niin jaksan loppumatkan hyvin.

Joo. Voin kertoa, että loppumatkan aikana reidet hapottivat niin pahasti, että jokainen pienen pieni nyppylä suurempia mainitsemattakaan vaativat tauon ja alamäkiosuuksissakaan ei meinannut jaksaa "vain" lasketella. Mielessä jo kävi, että joudun joko A) soittamaan jonkun hakemaan tai B) riisumaan luistimet ja kävelemään sukkasilla kotiin.

Mutta pääsinhän sitten kotiin vihdoin, lukuisten hapenotto ja palautustaukojen jälkeen. ;) Ei varmaan tarvitse mainita, että vesipulloa tai mitään energisoivaa minulla ei ollut mukana. Koko loppumatkan ajan näin mielikuvissani, kuinka mätkähtäisin maahan kotipihaan turvalleni heti kun siihen pääsisin. Tiedättekö, kuten maratoonarit maaliin päästyään. No, en mätkähtänyt, mutta olin kyllä täysin poikki.

Rikoin myös ruokasääntöä siinä määrin, että sekoitin itselleni palautusjuoman ja vedin huiviin. Vartin jälkeen hyppäsin autoon ja kävin mittaamassa lenkin samalla, kun lähdin kauppareissulle. Olipahan lenkillä mittaa, 21,2 kilometriä! Ihme kyllä, selvisin lenkistä kahdessa tunnissa kaikkine taukoineen. Tulipahan otettua tuntumaa rulliksiin kerralla :D

Että sellainen "pikkulenkki" tällä erää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti